Reporadio ei ole palvottu mediakultti, vaan pelottava esimerkki siitä, miten valtion radiomonopoli uhkasi joutua äärivasemmiston haltuun. Tämä tietopamfletti laskee reporadion jalustaltaan ja esittää vallankumousta pelänneen poliittisen oikeiston näkökulman.

Reporadio oli porvarilehtien antama pilkkanimi pääjohtaja Eino S. Revon johtamalle Yleisradiolle ja sen äärivasemmistolaiselle, ns. informatiiviselle ohjelmapolitiikalle. Repo nousi Ylen johtoon presidentti Urho Kekkosen suosikkina. Monopoliradion ns. uusvasemmistolaiset toimittajat tekivät repiviä, perinteisiä arvoja ja demokratiaa halveksuvia ohjelmia. Televisioteatterista tuli kommunistien tärkein propagandasolu.

Suomen tavoin myös Yleisradio eli vaaran vuosia 1960-1970 -lukujen taitteessa. Operaatiokeskus oli Kremlissä, jonka päämäärä oli Suomen ”henkinen miehitys”. Vallankumouskaadereiksi Moskova koulutti ns. taistolaiskommunisteja, joita solutettiin Revon kaudella myös Yleisradioon.

Oikeistossa nähtiin radiomonopolin luisuvan äärivasemmiston käsiin. Ns. Puskalan toimiston raportit paljastivat akselin NKP-KGB-SKP suunnitelmat. Kokoomus esitti Revolle epäluottamusta jo syksyllä 1967, mutta vasta 1969 hänet syrjäytettiin. Voittajana selviytyi parlamentaarinen demokratia.

Nykyisin reporadio on vain tunkkainen painajainen. Kriiseistä huolimatta Yleisradio on säilyttänyt asemansa maamme tärkeimpänä sähköisenä tiedonvälittäjänä sirpaloituneessa ja viihteellistyneessä mediakentässä.

Joka toiselle kuoppaa juontaa, hän itse siihen lankeaa. Sanomalehti Uusi Suomi 13.6.1971. Olavi Hurmerinta.

Kolumnit

Reporadion taistolaisten tavoitteena Neuvosto-Suomi

Reporadion taistolaisten tavoitteena Neuvosto-Suomi

Näkökulma menneisyyden hallintaan

Kansakunnalla, joka ei tunne historiaansa, ei ole tulevaisuutta. Tämä vanha mietelause tulee mieleen, kun tarkastelee hapuilevaa menneisyyden hallintaa Suomessa. Meillä on paljon ihmisiä, jopa korkeissa asemissa, jotka muun muassa katsoivat Suomen olleen hyökkääjä Talvisodassa. He kuuluvat niihin, jotka näyttivät valomerkkejä vihollisen pommikoneille. Sotien ja yya-ajan pitkä varjo lankeaa vielä 2010 -luvulle. Valomerkkien näyttäjiä on ollut koko sotien jälkeisten vuosikymmenien ajan, tähän päivään saakka. Erityisesti äärikommunistit, niin kutsutut taistolaiset eli stalinistit, vaikenevat tai peittelevät tekojaan yhä. Tämä johtuu osin siitä, että maamme mediassa on edelleen taistolaisen propagandakaaderin Toimittajaliitto ry:n jäseniä (www.journalismi.info/fi/?x=book22). Myös yhteiskunnan muilla paikoilla on näitä proletariaatin diktatuurin kannattajia.

Yya-ajan epäisänmaallisen toiminnan vähättelyä osoittaa meillä myös Stasin ja KGB:n vakoilijoiksi paljastuneiden henkilöiden tekojen tutkimatta jättäminen. Miksi näitä tapauksia ei ole selvitetty? Johtaisiko tutkimus vielä isokenkäisempiin? Asiaa lähemmin tuntevat ovat jopa epäilleet, että näitä korkeissa asemissa olevia ”operatiivisia kontakteja” voidaan edelleen kiristää vanhoilla KGB:n ja Stasin tiedustelutiedoilla. Tiitisen listakin odottaa edelleen julkaisemistaan.

Yksi lähes kuoliaaksi vaiettu aihe Suomen lähihistoriassa ovat Yleisradion vaaran vuodet 1960- ja 1970 -luvun taitteessa. Tämä niin kutsuttu reporadion aika on tarkoituksellisesti pyritty romantisoimaan jonkinlaiseksi positiiviseksi mediakultiksi. Sitä se ei ollut valveutuneiden aikalaisten näkökulmasta reaaliajassa eikä se ole sitä tänäänkään. Reporadion ylistäjät ovat etupäässä juuri mainittuja entisiä ns. taistolaisia. Heidän nimensä, sanomisensa ja tekemisensä tulevat hyvin esille kirjassani ja näillä kotisivuilla. Se on tietokirjani ja tämän kotisivun päätarkoitus.

Haluan osallistua menneisyytemme hallintaan kertomalla, kuinka lähellä Suomen sortuminen itäisen totalitaristisen diktatuurin syliin oli. Siinä avustivat Kremlin käsikassaroina erityisesti ns. taistolaiskommunistit. Mukana oli myös epämääräinen massa ns. uusvasemmistolaisia / yleisdemokraattisia / yleisvasemmistolaisia tai ns. edistyksellisiä voimia. Tuo joukko saavutti pelottavan laajan kannatuksen toimittajien, taiteilijoiden, tiedemiesten ja opiskelijoiden keskuudessa. Kun tähän vyöryyn lisättiin Yleisradio, jonka kommunistien leiriin liukunutta pääjohtajaa Eino S. Repoa tuki vasemmalle siirtynyt tasavallan presidentti Urho Kekkonen, olivat seuraukset vakavia. Repo oli Neuvostoliiton valtiollisen turvallisuuspoliisin KGB:n operatiivinen kontakti ja viestinviejä. Kekkonen hoiti tunnetusti suhteita Kremliin KGB:n kautta.

Reporadiosta tuli KGB:n tärkein väline Suomen ”henkisessä miehityksessä”. Ideologinen haltuunotto oli ensivaihe siirtymisessä proletariaatin diktatuuriin. Vallankumous oli tarkoitus Kremlin ideologin Mihail Suslovin ohjeiden mukaan tehdä mahdollisimman verettömästi, mutta kuitenkin ”eliminoimalla tai tekemällä neutraaleiksi” toisinajattelijat. Tällaisista eliminoitavista oli tehty hirttolistoja, jolla oli myös haastattelemani professori Kullervo Rainio. Eduskunnassa istuu yhä vasemmiston kansanedustaja, joka on ollut 1960-1970 -luvulla laatimassa toisinajattelijoiden, vallankumouksen alkaessa eliminoitavien nimiluetteloita. Kyse ei siis missään tapauksessa ollut vain harmittomasta punaisesta laululiikkeestä ja nuoren sukupolven kiukuttelusta. Radikaali vasemmisto oli vihollisen asialla ja leikki Suomen itsenäisyydellä. Sen kertoi myös heidän vaalijulisteensa: Tavoitteena Neuvosto-Suomi!

Yleisradio alkoi uudistua 1960-luvun lopulla, ja muun muassa radiouutiset aloitettiin. Sama kehitys tapahtui myös muualla Euroopassa. Uudistukset jäivät kuitenkin vasemmistovyöryn jalkoihin. Ohjelmatoiminnan tasapuolisuus unohtui ja valtion radiomonopolista tuli sosialismin etuvartio. Kirjani paljastaa seikkaperäisesti, kuinka reporadion taistolaiskommunistit melkein kaappasivat vallan Yleisradiossa. Voimakkaimman todistuksen antavat haastattelemani aikalaiset, jotka puhuvat videoilla näillä sivuilla. Onneksi vastatulet syttyivät ajoissa, ja Repo sysättiin syrjään 1969. Vuoden 1970 ns. radiovaaleissa tapahtui ratkaiseva käänne, kun kansa äänesti eduskuntaan ei-sosialistisen enemmistön. Viestintäpoliittinen taistelu jatkui kuitenkin aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka.

Nämä kotisivut ovat ainoat laatuaan Suomessa. Aikalaisten videohaastattelujen lisäksi täällä voi perehtyä laajasti kirjan sisältöön, lähteisiin ja liitteisiin. Demokratian ja edistyksen kirjasto tarjoaa kommunismin kirjallisia helmiä. Ne karttuvat vähitellen oikeaksi aarteistoksi. Mielipidesivulla on kirjan arvosteluja ja myöhemmin lukijapalautetta. Toivotan tervetulleiksi näille kotisivuille kaikki teidät menneisyyden hallinnasta kiinnostuneet lukijat!

JARMO VILJAKAINEN