Reporadio.fi
Reporadio -kirjan virallinen kotisivu


Jarmo Viljakainen - Valtiotieteen lisensiaatti, journalisti, tietokirjailija, syntynyt Helsingissä 1948.

Suurlähettiläs, sotaveteraani Björn Alholm

"Eino S. Repo oli KGB-agentti Akulovin ja presidentti Kekkosen viestinviejä, Neuvostoliiton operatiivinen kontakti. Olin toisinajattelijana Moskovassa ja muualla jatkuvassa tarkkailussa."

”Eino S. Repo oli viestinviejä Neuvostoliiton salaisen poliisin KGB:n agentin Albert Akulovin ja Urho Kekkosen välillä. Repo oli presidentin läheinen ystävä ja luottomies omassa luokassaan. Akulovilla oli Suomessa laaja kontaktiverkko, ja yya-ajan suomettuneessa ilmapiirissä monet pelkäsivät häntä. Revon ja Akulovin keskustelut kestivät usein monta tuntia ja ne käytiin Revon hotellihuoneessa. Tämä tietojen vaihto koski Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaa, puolueita Kokoomusta myöten ja tietysti myös yleisradiopolitiikkaa. Nykytutkimusten mukaan Revon tapaiset henkilöt luokiteltiin KGB-ohjeissa ´operatiivisiksi kontakteiksi´, joitten tehtävänä oli yhteistyössä KGB:n kanssa ´saattaa huonoon valoon´ eri puolueissa ja yhteiskunnan vaikutuspaikalla olevat ´oikeistolaiset´ sekä ´puolueettomuuspolitiikan marginalisoiminen´. ”

Björn Alholm kertoo:
KGB-mies Albert Akulov

Marraskuussa 1973 presidentti sai välikäden kautta tietoja Albert Akulovilta, joka toimi MID:n skandinaavisella osastolla: ”Olemme kiinnostuneita suurlähettiläästä, joka tuntee Suomen politiikkaa ei teknokraatista”. Eero A. Wuori oli ollut tällainen ihanne: ”Hallama sairas, Alholmiin ei kontaktia. Eikö Suomi ole kiinnostunut lähettämään henkilöä, jonka kanssa voimme keskustella politiikasta”. Tämänkin viestin, jonka Kekkosen radikaaliystävä Eino S. Repo välitti presidentille, Soikkanen vain dokumentoi asiaa mitenkään analysoimatta. Näin lukijalle syntyy kuva suurlähettiläästä, johon venäläisillä ei ”kontaktia” ja jonka kanssa ei voi keskustella. Siis itse asiassa kelvottomasta suurlähettiläästä. – Eino A. Wuoresta tiedämme tutkimusten perusteella, että hän aikanaan toimi KGB-agenttina peitenimellä Mooses (tai Silinteri) ja, että Paasikivi luonnehti häntä pelkuriksi. UM:ssä puhuttiin ”hölösuisesta” Wuoresta. Alholmin kontaktit, joista Soikkanen tarkoitushakuisesti vaikenee, ilmenevät tuonnempana. On sanomattakin selvää, ettei minusta koskaan olisi ollut Wuoren saappaisiin hyppääjäksi. Kekkonen puolestaan totesi, ettei hän tässä suurlähettiläs asiassa Akulovin neuvoja kaipaa. Tuskin Kekkonen olisi sallinut suurlähettiläänsä Moskovasta käsin hoitavan KGB-yhteyksiä, siksi tarkkaan hän valvoi reviiriään tällä aralla alalla.

Eino S. Repo ”operatiivisena kontaktina” 1970-luvulla

Tässä yhteydessä on mielenkiintoista seurata Eino S. Revon toimintaa ns. välikätenä, eräänlaisena epävirallisena ”viestinviejänä” Kekkosen ja KGB-mies Albert Akulovin välillä. Repo oli Kekkosen läheinen ystävä ja luottomies omassa luokassaan. Kun Akulov oli esittänyt Revon välitettäväksi toivomuksen poliittisen suurlähettilään saamiseksi Moskovaan, Kekkonen vastaa kirjeessään Revolle 5.11.1973 Akuloville todettavaksi, ettei hän etsinnöistään huolimatta ole löytänyt ketään sopivaa henkilöä UM:n ulkopuoleltakaan, ja että Hallama on ainoa, johon hän saattoi täydellisesti luottaa.

Revon Akulovin kanssa käymien keskustelujen laajuutta ja monipuolisuutta kuvataan hänen kirjeessään Kekkoselle 1.11.1973. Keskustelut, jotka kestivät 2,5 – 3 tuntia, käytiin Revon hotellihuoneessa ja ne koskivat ”Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaa, SKDL:n tilaa, sos.dem. puolueen tulevaisuutta ja ulkopoliittista asennoitumista, Kokoomuspuolueen kehitysnäkymiä, perussuomalaisia, keskustapuoluetta ja sen oikealle siirtymistä presidenttikysymystä Kekkosen jälkeen, yleisradiopolitiikkaa jne”. Olisi mielenkiintoista tietää minkälaisia näkemyksiä ja faktoja Repo toi esille tässä keskustelussa. Voitaneen lähteä siitä, että tapaamisessa tehty nauhoitus on vielä jossakin Venäjän arkistoissa säilytettävänä.

Kirjeessään Kekkoselle 6.11.1973 Repo kertoi sopineensa Akulovin kanssa uudesta tapaamisesta Moskovassa kolmen viikon kuluttua, mistä uudesta yhteydenotosta Repo päätteli saaneensa eräänlaisen ”viestin viejän” tehtävän – tärkeä henkilö siis!

Nyttemmin suoritettujen tutkimusten mukaan tämäntapaiset henkilöt luokiteltiin KGB–ohjeissa ”operatiivisiksi kontakteiksi”, joitten tehtävänä oli yhteistyössä KGB:n kanssa ”saattaa huonoon valoon” eri puolueissa ja yhteiskunnan vaikutuspaikalla olevat ”oikeistolaiset” sekä ”puolueettomuuspolitiikan marginalisoiminen”. Tämän tapaisesta yhteistyöstä voidaan paljon puhuvana esimerkkinä todeta, että Repo oli puoltamassa kovan kommunistin, Aarre Nojosen nimittämistä sanomalehtiavustajaksi Moskovan suurlähetystöömme. Nojonen oli sikälikin harvinainen kommunisti, että hänen sanotaan olleen sekä SKP:n että NKP:n jäsen. Tästä huolimatta ja mikä merkillepantavaa myös Kekkonen oli valmis nimittämään Nojosen, mutta Hallama sai nämä kaavailut estetyksi kirjoittamalla Kekkoselle 29.1.1974, että jos Nojosen nimitys toteutetaan, ”niin tilanne tulisi pitkän päälle lähetystössä aivan mahdottomaksi. UM sotkisi itsensä pahaan peliin ja toiminta suurlähetystössä tulisi ennennäkemättömäksi kyräilyksi. ”Minähän joutuisin vielä pahempaan asemaan kuin Alholm - Rautio”, kirjoitti Hallama. Uhkaamalla peruuttaa koko Moskovaan lähtönsä Hallama sai Nojosen nimityksen torjutuksi.

Voidaan todeta, että Kekkonen oli varsin ”suuripiirteinen” suhteissaan Neuvostoliittoon alentuessaan valtion päämiehenä ajatustenvaihtoon – tosin välikäden kautta – varsin vaatimattoman tason KGB-miehen kanssa. Paasikivi ei olisi siihen suostunut.

Akulovilla oli Suomessa laaja kontaktiverkko ja hän pystyi tiettyyn rajaan saakka pelaamaan omaa peliään mm ”UM:n virkamiesten syöjänä”, Hallaman sanoja käyttääksemme. Mutta YYA – ajan suomettuneessa ilmapiirissä monet pelkäsivät häntä eikä hänen vaikutustaan pidä aliarvioida. Akulov ei suinkaan toiminut yksin, oli muitakin alemman tason neuvostodiplomaatteja, jotka Hallamoitten huomioitten mukaan levittivät ”likaavia juorujaan”. – Vladimirov oli sitten omassa luokassaan korkeamman tason pelaajana.


BJÖRN ALHOLM

Menneisyyden hallinnasta

Puhutaan menneisyyden hallinnasta. Vielä kaksikymmentä vuotta muurin murtumisen jälkeen meillä ei ole päästy asiassa alkua pitemmälle, ei edes saatu kunnon keskustelua käyntiin, ”hallinnasta” puhumattakaan. Pelätään, ollaan arkoja, väistellään. Poliittinen ja kultturellinen eliitti paljastaa näin henkisen tasonsa. Euroopassa on menneisyyden hallinnassa kaksi alikehittynyttä maata, Suomi ja Venäjä. Kun demokratia on Suomessa kehittynyt huomattavasti pitemmälle kuin Venäjällä, voitaneen todeta, että Suomi saa näissä asioissa ”jumbon” sijan. Pahinta on se, ettei meillä ole tätä edes kunnolla tiedostettu.

Lienee siis tunnustettava, että suomettuminen on yhä voimissaan. Tiitisen listoja ei julkaista, kun korkeat juristit tekevät päätöksiä poliittisen taustavaikutuksen ilmapiirissä. Supokaan ei näytä olevan itsenäinen. Läpinäkyvyys päätösten taustoista puuttuu. Koko prosessin hoito ei tee vakuuttavaa vaikutusta. Muualla sivistyneissä länsimaissa (olemmeko sivistynyt länsimaa?) on arkistot avattu ja niiden kätköt tuotu päivänvaloon. Me täällä periferiassa elämme omaa elämäämme, osittain vielä ”metsäkaartilaisten” hengessä.

Suomettumisen jälkijättöinen henki heijastuu myös mediaan. Milloin menneitten aikojen poliittinen ideologia estää tekstin julkaisemisen tai milloin taas karrieeriään ajattelevan päätoimittajan ”mielipide”.

Turun Yliopiston professori Timo Soikkanen on yrittänyt perehtyä suomettuneisuuden aikakauteen nimenomaan meille tärkeällä Moskovan suunnalla ? ja tekee sen omalla tavallaan. Hän on Otavan kustantamana julkaissut kirjan ”Presidentin Ministeriö 1970-1981”. Tässä teoksessa kirjoittaja antaa tarkoitushakuisen ja varsin negatiivisen kuvan toiminnastani Suomen suurlähettiläänä Moskovassa 1970-luvulla. Tämän johdosta kirjoitin vuonna 2009 artikkelin aikakauslehti Kanavaan, jossa yksityiskohtaisemmin käsittelin Soikkasen kirjoittelua. Samoihin aikoihin lehden päätoimittaja vaihtui ja uudeksi päätoimittajaksi valittiin Turun Yliopiston poliittisen historian dosentti Ville Pernaa. Kieltämättä hankala paikka, kun pitäisi julkaista saman laitoksen professoria kritisoiva artikkeli. Kirjoitukseni siirrettiinkin rankasti lyhennettyä lehden ”keskusteluja” –palstalle (6/2009). Näin siitä tuli torso.

Heti seuraavassa numerossa (7/2009) Soikkanen sai vastata toteamalla mm. ”Alholmin kuva rakentuu kuitenkin presidentin päiväkirjamerkintöihin ja muuhun relevanttiin aineistoon. Pahimmat Neuvostoliiton taholta presidentille esitetyt syytökset – olen hienotunteisesti sivuuttanut”. Näitä ”syytöksiä” ja ”relevanttia aineistoa” Soikkanen ei mitenkään spesifioinut. Lukija jää ihmettelemään, mitä ne sisältävät, niin minäkin. Kohtuuden nimessä minun olisi pitänyt saada tietää, mistä on kysymys. Kanavan toimitus kuitenkin esti tämän, niin kuin tuonnempana näemme.

Edellä mainitussa vastineessaan Soikkanen kiinnitti aivan erityistä huomiota Kekkosen henkilääkärin professori Erkki Kivalon kanssa käymäänsä luottamukselliseen keskusteluun ja Kekkosen asiasta tekemään päiväkirjamerkintään.

Tuo päiväkirjamerkintä on siinä määrin ainutkertainen historian dokumentti, että se on syytä ottaa tähän sanatarkasti lainattuna. Sivulta 347; 5.9.1973: ”Professori Kivalo luonani. Kysyin Jaakko Hallaman terveydentilasta, koska olen ajatellut, että hänet siirretään Moskovaan. Kivalo suositteli siirtoa, sanoi, että Hallaman terveys parantunut huomattavasti. Tuntee Alholmin ja sanoi, että Alholm voi olla maalle vahingoksi Moskovassa, jota Hallama ei koskaan ole”. Todettakoon tässä nuoremmalle lukijakunnalle, että Jaakko Hallama oli hyvin sairaalloinen, lähes puhekyvytön mies ja oli ollut sitä jo monta vuotta.

Kanavan vastineessaan Soikkanen meni vielä pitemmälle ja asetti minut vertailukelpoiseksi ”potilaaksi” Hallaman rinnalle, vuosilta 1970-1974. Kaikin puolin absurdi asetelma ja integriteettiäni loukkaava valheellinen väite. En ole koskaan ollut Kivalon hoidossa, vielä vähemmän hänen ”potilaanaan”.

Todettakoon, että Professori Erkki Kivaloa kuvaavassa nekrologissa Tuomas Kaseva kirjoittaa: ”Vuonna 1978 keskustalainen Kivalo nimitettiin Lääkintöhallituksen pääjohtajaksi. Nimitys oli poliittinen, mutta Kivalo totesi poliittisista näkemyksistä olevan virassa vain hyötyä”.

Soikkanen sanoo nyt voivansa kertoa suurena salaisuutena Kivalon hänelle aikanaan todenneensa ”joutuneensa näin asettamaan isänmaan edun lääkärinvalansa edelle””. Ja edelleen: ”Olen vapaa kertomaan asiasta, varsinkin Alholmin nostaessa asiaa esille”. Omassa kirjoituksessani en kuitenkaan maininnut Kivalosta sanallakaan. Näin Soikkanen tuo tarkoitushakuisesti ja vääristellen henkilöni lukijan eteen, varsin omalaatuisessa ja kyseenalaisessa valossa, asettaen jopa isänmaallisuuteni kyseenalaiseksi. Ja tämän kohdan päätteeksi Soikkanen kiirehtii toteamaan: ”En kuitenkaan näe tarpeelliseksi jatkaa, enkä tule enää jatkamaan tämän enempää asian käsittelyä”. Soikkanen jättää kentän ja pakenee, koska hän tajunnee, ettei hänen kuvauksensa Alholmista ”potilaana” kestä päivänvaloa eikä sitä pysty puolustamaan.

On syytä todeta, ettei Soikkanen koskaan kysynyt minulta olinko ollut Kivalon potilaana, mutta leimaa minut sellaiseksi. Eihän Kivalokaan sitä väittänyt, hän totesi vain ”tuntevansa” minut.

Tämän Soikkasen tietoisesti harjoittaman mustamaalauksen jälkeen Kanavan toimitus toteaa, että ”keskustelu aiheesta päättyy tähän”, ennen kuin se on päässyt kunnolla alkamaankaan. Näin sensuuri toimi ja suuni tukittiin tehokkaasti, lopullisestiko, uussuomettuneisuuden hengessä?

Otin aikanaan vuosia sitten Kivalon ”lääkärintodistuksen” esille Kanavan kirjoituksessani. Kivalo ei tuolloin reagoinut asiaan millään tavalla, mikä oli ymmärrettävää. Olihan asia tietenkin hieman arkaluontoinen.

Elimme 1970-luvulla suomettuneisuuden pimeimpiä aikoja erilaisine intrigeineen. Puhuttiin sanansaattajista ja selkään puukottajista. Tuolloin noudatetut menettelytavat ja toiminnat eivät tänä päivänä tulisi kysymykseenkään.

Soikkasen tapa kirjoittaa minusta ilmenee myös seuraavasta. Kun Soikkanen puhuu presidentin päiväkirjamerkinnöistä, niin on todettava, että sitä päiväkirjamerkintää, jonka hän vetää näkyvästi ja kursiivilla painettuna esille omassa kirjassaan, ei Kekkosen päiväkirjoissa ole lainkaan (Soikkanen sivu 381). Kekkosen negatiivinen lausuma minusta sisältyy kyllä hänen radikaaliystävälleen Eino S. Revolle lähettämäänsä yksityiskirjeeseen, mutta tällaisessa yhteydessä sen painoarvo on huomattavasti vähäisempi kuin päiväkirjoihin kierosti ympättynä. Tarkoitushakuista kirjoittelua.

Kiinnitin edellä esitetyn perusteella kirjeessäni päätoimittaja Pernaan huomiota Soikkasen esittämiin väitteisiin ja vääriin tietoihin toteamalla, että päätoimittaja on mielestäni epäoikeudenmukaisesti katkaissut keskustelun asiassa jättämällä viimeiseksi totuudeksi Soikkasen vastineen. Kirjoitin ymmärtäväni, ettei hänen ole helppo muuttaa päätöstään, semminkin kun keskustelun toisena osapuolena on katkaisemispäätökseen mahdollisesti vaikuttanut laitoksen esimiesasemassa oleva professori. Pernaa vastasi ystävällisellä kirjeellä joulukuussa 2009 todeten olevansa ei yksinomaan Kanavan päätoimittaja vaan myös poliittisen historian, erityisesti Suomen lähihistorian dosentti. Hän korosti, että nimenomaan tutkijana hänelle on jäänyt kuva, jonka mukaan Soikkasen kirjassa Moskovan suurlähettiläitä koskevassa osuudessa keskeinen 2000-luvun lukijalle välittyvä kuva on Hallaman ja hänen lähipiirinsä osalta kielteinen ja minun osaltani asiallinen ja myönteinen lisäten, että suurlähettiläs Hallaman ja hänen puolisonsa asema symbolisoivat monilta osin Kekkosen ajan epäterveitä piirteitä. Edelleen Pernaa toteaa, että minä näyttäydyn Kekkosen lähipiirin poliittisiin ja henkilökohtaisiin intresseihin liittyvien juonittelujen uhrina. Lisäten: ”Ja mikä tärkeintä, näkemykseni Kanavan päätoimittajana ja Suomen lähihistorian dosenttina on, että ulkoasiainministeriön historiassa toiminnastani välittyy kuva, jonka perusteella myös laajempi yleisö voi yhtyä kantaani siitä, että Alholm on palvellut maata tunnollisesti ja ansiokkaasti. ”Näillä perusteilla Kanavassa ilmoitettu päätös keskustelun lopettamisesta pitää”.

Laajempi yleisö ei valitettavasti pääse yhtymään päätoimittaja Pernaan kantaan toiminnastani Moskovassa, koska se ei ole tästä kannasta tietoinen. Sen sijaan lukijakunta on kyllä saanut tutustua Soikkasen edellä siteerattuun vastineeseen.

Viisaasti kyllä päätoimittaja ei lähde puolustelemaan Soikkasen ilmiselvää kieroa kirjoittelua Kanavassa. Perusteluksi keskustelun katkaisemiselle jää hänen toteamuksensa, että yksi ”poleeminen” puheenvuoro kummallekin osapuolelle riittää.

Edellä olevan johdosta herää periaatteellinen kysymys siitä, miten sananvapaus toteutuu tämän päivän Suomessa. Muodostavatko päätoimittajat oman rälssiluokkansa, joitten ei tarvitse piitata objektiivisuuteen ja tasapuolisuuteen pyrkivistä vastineista. Pernaa hyväksyi vain Soikkasen omassa luokassaan olevan ”audiatur et altera pars” vastineen.

Vaikka annankin dosentti Pernaan toimintaani Moskovassa koskevalle myönteiselle arvioinnille arvoa katson, että Soikkasen kirjoittelu pitäisi saattaa lähihistoriastamme kiinnostuneitten täysin riippumattomien tutkijoiden tarkasteltavaksi.

Kanava on tunnetusti alallaan Suomen arvovaltaisin julkaisu. Mielestäni sen objektiivisuutta ja integriteettiä on syytä varjella. Tämähän olisi sekä lukijoiden että kirjoittajien edun mukaista. On toivottavaa, että Kanava tulevaisuudessa pystyisi säilyttämään puolueettomuutensa ja korkean eettisen tasonsa. Kustantajan saattaisi olla syytä seurata uuden päätoimittajan tapaa toimittaa lehteä. UM:n historiatoimikunta on tietoinen minun kannanotostani ja näkemyksistäni tässä asiassa.

BJÖRN ALHOLM
Suurlähettiläs (kts. CV tällä sivulla)



Björn-Olof Alholm
Suurlähettiläs,
ulkoasiainneuvos,
sotaveteraani
s. 5.4.1925 Mikkeli

Valtiotieteen maisteri. Ulkoasiainministeriön palveluksessa vuodesta 1948. Mm. avustajana Washingtonissa ja vt. lähetystösihteerinä YK-edustustossa New Yorkissa ja Brysselissä. Jaostopäällikkö UM:ssä 1961, lähetystöneuvos Moskovassa 1963. Suomen suurlähettiläs Bukarestissa 1966, Bernissä 1968, ja samalla Lissabonissa. Moskovan suurlähettiläs 1970-1974, samalla Ulan Batorissa. Bonnissa 1974-1977, Kairossa 1979 ja samalla Khartumissa, Wienissä 1980 ja samalla Pyhän Istuimen luona. Suomen Tukholman suurlähettiläs 1983-1991.
Lähti 14-vuotiaana vapaaehtoisena Talvisotaan isänsä jääkärieverstiluutnantti Georg Edwardin mukana. Osallistui taisteluihin Suomussalmella ja Raatteen tiellä. Vapaaehtoisena myös Jatkosodassa, jossa haavoittumisesta toivuttuaan osallistui suurtaisteluihin Kuuterselässä ja Tali-Ihantalassa. Monia merkittäviä kunnianosoituksia.

Julkaissut elämäkerran:
Alholm Björn: Toisinajattelija suurlähettiläänä, Kustannusosakeyhtiö Tammi 2001.